Syklaamien suku (Cyclamen) on kotoisin Välimeren ympäristöstä. Sen parisenkymmentä lajia kasvavat luonnossa Etelä-Euroopasta Turkkiin, Lähi-itään, Pohjois-Afrikkaan ja Kaukasukselle. Ne viihtyvät kallioiden koloissa ja harvojen metsien varjossa. Kuuma ja kuiva kesä vietetään levossa maanalaisen mukulan varassa, ja kasvu ja kukinta tapahtuvat viileänä ja kosteana vuodenaikana. Siksi syklaami viihtyy kodissakin parhaiten viileässä.
Nimi kertoo muodosta
Nimi tulee kreikan sanasta kyklos, ympyrä. Se viittaa pyöreään mukulaan ja joidenkin lajien kukkavarteen, joka kiertyy kukinnan jälkeen spiraaliksi ja painaa siemenkodan maata vasten. Suomessa kasvia on kutsuttu myös alppiorvokiksi, vaikka se ei ole orvokin sukua.
Sikojen leipää ja kansanuskomuksia
Euroopassa syklaami tunnettiin ensin hyötykasvina. Siat kaivoivat sen mukuloita maasta, ja siksi kasvia on monessa kielessä kutsuttu “sianleiväksi” (englanniksi sowbread, saksaksi Saubrot). Ihmiselle mukula on kuitenkin myrkyllinen. Keskiajan ja renessanssin yrttikirjoissa syklaamia käytettiin lääkkeenä, ja sen uskottiin vaikuttavan synnytykseen niin voimakkaasti, että raskaana olevia varoitettiin jopa astumasta kasvin yli.
Persialainen, joka ei ole Persiasta
Tutuin huonekasvisyklaami on Cyclamen persicum. Nimestään huolimatta se ei kasva Persiassa, vaan itäisellä Välimerellä, esimerkiksi Turkissa, Kyproksella ja Levantissa. Se saapui eurooppalaisiin puutarhoihin 1600-luvulla. Varsinainen jalostus alkoi 1800-luvulla Englannissa, Saksassa ja Hollannissa. Silloin kehitettiin isokukkaisia lajikkeita ja uusia värejä, valkoisesta ja vaaleanpunaisesta syvään purppuraan. Myöhemmin mukaan tulivat röyhelöiset, tuoksuvat ja pienikokoiset minisyklaamit.
Talven kukka Suomessa
Meille syklaamista on tullut joulun ja talven kukka, joka sopii hyvin viileään ikkunaan. Hoito-ohjeen voi tiivistää alkuperän mukaan: kasvi pitää viileästä ja kirkkaasta paikasta, ja se kastellaan alta. Silloin se muistuttaa koko talven Välimeren vuorenrinteistä, joilla sen esi-isät yhä kukkivat.

